Naisenergiaa

Tänään neiti A:ta harmitti. Nyyhkytystä ja kiukkuilua. Hetken kuluttua surumieli oli tiessään, mutta lapsi vakavana sanoi: äiti anteeksi, olin surullinen.



Jäin miettimään, onko minulla jopa liiankin kohteliaita lapsia?! Eihän surullisuutta tarvitse pyytää anteeksi, vai täytyykö.
Minusta tuntuu, että olen itse aika isolta osin surumielinen luonne. Mieheni kutsuu sitä pessimismiksi, muttei oikeasti tajua mistä on kyse. Surullisuuttakin voi olla monenlaista. En kuitenkaan tiedä haluaisinko lasteni perivän surusilmät. Ehkä tämäkin on näitä ns. naisten juttuja, hormooneissa ehkä? Tuntuu että miesten on toisinaan käsittämättömän vaikea ymmärtää näitä elämän pieniä vivahteita. Tai sitten lapset ovat perineet minun tulistuvan ja herkän tempperamenttini




Tässä se virkattu neulottu tunika teos. Ihanat värit, mutta muodossa on hieman hiottavaa, tämän hetkinen tila muistuttaa kovasti äitys paitaa.




















Täässä puolestaan villapellava hakee uutta muotoaan laseten villapaitana. On jännittävää osaankohan neuloa raglankavennuksen?!
Alla, taikakakin yläkappaleen puolikas. Sormet menivät tuosta pellavalangasta ihan helliksi, joten lennosta vaihdoin pehmeään villasekoitteeseen ja 8 puikkoihin. Olinko muuten aiemmin väittänyt ettei minulla olisi kesken eräisiä neuleita? Taisin puhua ihan höpöjä, näköjään näitä vieläkin löytyy. Ehkä joskus tämäkin tekele valmistuu. En sanoisi että odottelen innolla kaikkien näiden raiotej langanpäiden päättelyä.


Meillä on talossa tyttöjä. Sen näkee sisustuksesta, leluista, joka paikasta pukkaavista langoista ja nuppineulatyynyistä.