sadepäivänä eräänä

Tänä kesänä, en juurikaan nähnyt leppäkerttuja.
Joinain kesinä kaikki ruusut ovat suorastaan täynnä niitä.
Mutta suurin itkun aiheuttaja on ollut jo kolmatta kesää jatkuva perhoskato.
Missä ovat kaikki kauniit päiväperhot.
Voin laskea yhden käden sormilla montako liihottelijaa olen nähnyt...


Arvatkaa kuka?
Minähän se.
Tämä on yksi suosikki vauvakuvistani.
Tykkään myös kuvasta jossa nauramme äitini kanssa ruotsinlaivan kannella otetussa näppäyksessä. Äiti on niin kaunis ja minä pieni ja kiharatukkainen.

Vanhoissa kuvissa on jotain erityistä tuntumaa. Onko silloin kuvattu eritavalla, esimerkiksi rajattu kuvia erilailla? Vai onko kaikki vain kuvaustekniikan uudistuksen tuomaa muutosta?
Olen halunnut kuvata paljon meidän arkea tyttöjen kanssa, jotta heillekkin jäisi lapsuudesta myös iso läjä kuvamateriaalia.
Onhan se ihanaa sade päivän rattoa, selata vanhoja kuvia uudestaan ja uudestaan.
Minusta on sydämmetöntä kun kirpputoreilla myydään vanhoja valokuvia ja kortteja/jopa henkilökohtaisia kirjeitä . Eivätkö omaiset välitä vanhustensa menneisyydestä?

Olen ajatellut aloittaa jälleen päiväkirjan kirjoittamisen.
Ostaisin sellaisen mustakansisen ja ison kirjan johon kirjoittaa ajatuksiani ja tuntemuksiani, ehkä piirrelläkin jotain.
Muistikirjoja minulla onkin. Mutta se ei aivan ole sama asia. Sillä niihin tulee enemmän arkista askaretta ja muistettavaa. Päiväkirjat ovat jotain henkiläkohtaisempaa ja herkempää sisältävää.
Ehkä minulle tuli tarve tulla muistetuksi, sitten kun minua ei enää ole.
Hieman puistattava ajatus, toisaalta ehkä lohdullinen. Haluaisin lapsillani olevan jotain, oikein oikein minua.